Tean unipäiväkirja 2
Menin Kirottujen ja Unohdettujen laaksoon. Tein paikasta kodin. Vereni virtasi siellä villimmin. Nukuin paikoissa, jotka olivat kauan sitten olleet hautaluolia. Kun minut häädettiin, menin toiseen. Paikalla kulki levottomia, Unohdettuja ja Kirottuja. Kirotut olivat niitä, jotka laaksossa oli teloitettu. Unohdetut olivat heidän leskiään, lapsiaan, sukulaisiaan. Kaikki muut paitsi minä pelkäsivät heitä. Jopa vartijat pelkäsivät, ehkä sotilaatkin.
He olivat piinattuja olentoja. Eivät he enää osanneet elää normaalia elämää. Kuten en minäkään. Öisin kaupunginmuurin yli takaa kantautui ihmisten puhetta, naurua ja laulua. Mutta se oli minulle, kuten piinatuille ja kirotuille tuntematon maailma. Minä kai luulin näkeväni unessa unta. Että uni oli muuttunut pimeydeksi, jossa uusi nukahtaminen merkitsi siirtymistä johonkin uuteen. Mutta ei se ollut niin, todellinen nukahtaminen olisi merkinnyt kuolemista. Niinpä minä heräsin unestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti