Tean unipäiväkirja 3
Seuraavan kerran kun kuu nousi, levottomien olentojen varjot olivat kuin temppelin pilarit. Hengiltäottoaan odottavat tuomitut istuivat maassa vartijoiden ympäröiminä ja lauloivat muinaisia nuotiolauluja, kehtolauluja, sotalauluja ja kylälauluja kaukaisista kodeistaan. Minä olin eräänlainen itsensäkiduttaja, joka lähestyi kuolevia, sairaita ja kuolleita olentoja mietiskellen ja opiskellen olemisen välitunteja.
Olentojen tarinat olivat ruokaa sielulleni. Puhuin heille. Kuuntelin heitä. He olivat kuin keitä tahansa, he juttelivat sadoistaan, perheestään, suvustaan, suurista erehdyksistään ja veloistaan, kaunoistaan, toivomuksistaan. Vielä siinäkin tilanteessa, he uskalsivat toivoa. Ei, he uskoivat toiveisiin.
Minä jäin kiinni heidän sanoihinsa, ääneen. Suljin silmäni ja näin heidän silmänsä suljettujen silmäluomieni läpi. Niistä näin toiseen olevaisuuteen. Minä seisoin kiven päällä ja näin äärettömyyksiin kasvipeltoja. Kasvit olivat niin kauniita, en olisi koskaan halunnut poistua. Mutta minä heräsin ja olin matkalla. Kasvit kutsuivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti